Eilen illalla pohdiskelin, että iltaruokailun yms keittiön siivoilujen sekä lasten iltatoimien välissä on sopivasti kolme varttia aikaa, niin ehdin kipaista pienen lenkin. Niinpä matkaan lähdinkin. Juoksu kulki mukavasti ja ilma oli mitä parhain, juostessa tuli oikein hyvä mieli. Se sitten iskettiinkin pajavasaralla pirstaleiksi, kun saavuin kotiin. Poissaollessani olivat veljekset kehitelleet jonkinlaisen toistensa tönimisleikin, joka päättyi siihen, että isompi tönäisi pienempää ehkä vähän liian lujaa. Pienempi horjahti ja vasemman jalan pikkuvarpaaseen sattui kovasti. Kun tulin kotiin, pienempi nyyhkytti sohvalla, isompi oli passitettu huoneeseensa, jossa hän istui pimeässä itkuaan pidätellen ja vaimo oli kuin myrskyn merkki. Ilta oli siis mukavasti pilalla, ja ilmapiiri sellainen, että vähäksi aikaa juoksuhalut iltaisin hupenivat. En välttämättä olisi asiaa pystynyt estämään kotona ollessakaan, mutta silti tunnen syyllisyyttä, että lähdin. En halua, että harrastusteni takia kukaan perheessäni joutuu kärsimään kipua tai murhetta, ei henkistä eikä fyysistä. Harmittaa vaan niin pirusti, kun oikeasti olen innostunut juoksemisesta ja olenkin yrittänyt sovittaa lenkkini siten, että se ei aiheuta liikaa haittaa perhe-elämään. Juoksua en lopeta, mutta maku siitä meni. Ehkä se palaa joskus.